Mulla on vesimittari, tai oikeastaan kaksikin. Molemmat asuu savusaunan laiturilla. Ensimmäinen on sellainen nelijalkainen pikkuinen eläin, joka loikkii veden pinnalla hurjaa vauhtia edestakaisin. Äiti kertoo että kun äiti oli lapsi, niitä oli järvissä paljon. Sitten järvien vedet tulivat likaisiksi ja vesimittarit muuttivat pois. Siksi onkin kiva nähdä että meidän laituriin on asumuksensa perustanut ainakin yksi tuollainen!



Toinen vesimittari on sellainen, josta katsotaan onko vesi jo lämmennyt. Se roikkuu narussa laiturin ja lossin välissä, ja mä käyn joka päivä katsomassa paljonko se näyttää. Siinä on keskellä sellainen putki, jonka sisällä on väriä. Väri loppuu suunnilleen siihen kohtaan missä on numerot nolla ja yksi. Iskä ja äiti sanoi että kun väri oli ensin vähän noiden numeroiden alapuolella, lämpö oli silloin yhdeksän. Sitten seuraavana päivänä se oli ihan tasassa, silloin se oli kymmenen. Nyt kun lämpö on noussut joka päivä, mittari sanoo jo yksitoista. Mutta vieläkin vesi vaan tuntuu tosi kylmälle!

 

Mummolassa järviveden pinta on noussut tosi korkealle. Laiturille mennessä pitää kävellä ylämäkeen, ja mummin uimalaiturille pitää mennä uiden. No, siksi se kai onkin uimalaituri. Yksi päivä me huomattiin että vesi oli noussut niin korkealle, että Vekun soutuveneessäkin oli vettä. Me sitten mentiin iskän kanssa mönkijällä (kun ei viitsitty uida) katsomaan kun Vekku lapposi vettä pois veneestä. Iskä auttoi sitä vähän ja sitten ne laittoivat veneeseen tuhot paikoilleen. Tuho on sellainen missä voi istua, ettei veneessä tarvitse seistä. Ei siellä saisikaan seistä. Mä en kyllä ymmärrä, miksi äitiä kovasti nauratti toi "tuho"-sana... Pääasia kuitenkin on että vene kelluu taas. Nyt Vekku voi viedä Eijan romanttiselle souturetkelle.